Käsi kädessä – sitten joskus

Mummoihmistä riipoo sydämestä, kun puuhailu 8-vuotiaan pikkuneidin kanssa on tauolla. Ei viikkottaista uimareissua, ei ippestä hakua eikä liki kolmeen viikkoon edes näköyhteyttä, koska hallituksen linjausten mukaan suljin itseni ulkomaailmalta kurkkukivun ja päänsäryn vuoksi.

Kun vaivat sitten poistuivat, ”menimme ulos”. Sisäleikit ja yökylät mummolassa eivät nyt onnistu.

Minä autolla pikkuneidin pihalle. Siitä sitten itse asiassa kahden pikkuisen kanssa metsän ja kallioiden kautta likeisen Uittamon uimarannalle. Etäisyyttä välillämme 2-3 metriä. Ajoittain käännytään katsomaan, että onko se mummo mukana.

Ensin kuljettiin metsäpolkua niin, että  sai astua vain oksille. Kun oksamaasto vaihtui pelkään polkuun, haettiin oksia lisää sivusta, pidettiin oksia kädessä ja aina sitten jo ylikävelty oksa otettiin käteen ja laitettiin eteen – johan kesti taivalluksemme. Löydettiin hieno lampi. Ongittiin.

Kalliolla istahdettiin ihan tuulisimpaan paikkaan. Mukana desinfioidut pillimehut (väri liukeni pakkauksista) ja yksittäin pakatut välipalakeksit (niiden paperi kesti desinfiointiliinan). 

Siirryttiin rannan uusiin lasten laitteisiin.

Minua ei ikään kuin tarvittu. Mutta kuitenkin. Leikit sujuvat etäältä katsoen tavalliseen tapaan. Kuulen kuitenkin tiuhasti ”mummo katso, mummo nää on ihan uudet”.  Minä puolestani toistan vakiintunutta ”nyt varovasti, nyt pitää katsoa tarkkaan, että ei putoa”. 

Kävelen veden rajalle. Kuulen kahden itselleni hyvin tutun pienen äänet. Tuulee todella lujaa.  Vaahtopäitä. Lampaanvillapiponi on lentää päästä. Levitän käteni, hengitän syvään. Takkini pullistelee.

Tunnen kyyneleet poskillani.

Hetkeni vesirajassa on lyhyt. Tarpeellinen.

Sitten on kotipihalle lähtemisen aika.

Erotessamme ojennan käteni.

-Kosketatko minun sormeani sormenpäälläsi?

Sormemme kohtaavat. Käsineet kädessä. Vakavina olemme. Ymmärrämme ja kaipaamme.

Mummon pieni.