Sivut

maanantai 20. helmikuuta 2017

Penkkarimuistoja

Oltiin ihan sohvaperunoina Kotiprofessorin kanssa. Katselimme alueen uutisista, miten kotikaupungin  "vanhat" tanssivat  Logomossa. Hienoja olivatkin.
- Ei meillä (siis  h e i l l ä  Porissa) mitään tanssittu.
-No miten se olisi ollut mahdollista, kun kävit poikalyseota? Kuka teitä olisi tanssittanut? Mitä teillä sitten oli?
-Eikä meillä heitelty karkkeja, toteaa lisäksi ja koittaa olla jotenkin arvokkaan näköisenä.
-No mitä Porin Suomen syvässä eteleäässä lyseossa sitten oli traditiona?
-Meillä oli makkaraa kaulan ympärillä ja heitimme makkaranpaloja kadunvarsilla seisoville.
-Heititte  m a k k a r a a  ?
-Niin, yhden kaverin isä oli töissä jossain paikassa, josta sai makkaraa ja kaikilla oli sellainen iso makkarakääty kaulassa. Ja siitä paloja sitten heitettiin.
- ??!!
Nousen oikein istumaan sairassohvaltani, olen tukehtua yskääni.
-Niin ja ennen kuin nousimme auton lavalle, kävimme läiskimässä niillä makkarakäädyillä opettajia, sillä tavalla hellästi käsivarteen ja olkapäälle.
- ??!!
-Eikä meillä ollut mitään erityisiä pukuja. Minä käänsin talvitakkini nurin päin ja se oli ihan hyvä. Yhden kaverin isän työpaikalta löytyi sellaiset työmiesulkohaalarit kaikille ja ne oli päällä. Kyllä oli mielestäni aika tyylikästä. Sentään lyseon porukaa oltiin. Näytettiin, mistä tuulee.
- ??!!
-Vaikka kyllä pitää myöntää, että tuo yksi turkulainen nuori mies oli puvustanut itsensä hienosti. Mämmiksi. Tosi hyvä idea, totesi ja jatkoi makkaramuisteluaan.
Mitä siihen sitten sanomaan, turkulaiset osaa.
-Itse asiassa kyllä yhteislyseossa ne tanssi - ja kai ne heitti karkkeja. Me vaan oltiin makkaramiehiä.
Jotain tolkkua sentään...

Kuva ei liity tarinaan, mutta makkaraa siinä nyt on.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Kirkastuksen hetki

Kyllä nyt harmittaa.
Jos on sairastanut infulenssan, tietää, että toipumisprosessi on pitkä. Prosessiin liittyy mitä hirveimpien toisten äitien ruokien nauttiminen pakkosyöminen ja  liki loputtomalta tuntuva TV:n toljottaminen. Lukea ei jaksa, ei ainakaan sisustuslehtiä kummempia, kudin ei pysy kädessä ja jos pysyy, niin pää ei ymmärrä kaikkia "anelmaisten" ohjeita.
Siispä TV:tä.
Tajusin kaksi päivä sitten, että alan toipua. Oivallukseeni johti se voimakas kiukku, jonka valtaan jouduin, kun näin silmälasikaupan mainoksen. Tiedättekö sen, jossa vanhan pariskunnan miespuolinen olento tuo hyvää tarkoittavasti vaimolleen uudet lasit, jotta vaimo näkisi TVstä itselleen tärkeät ohjelmat paremmin?
Ja mitä tekee vaimo? Ihastuu kun tajuaa näkevänsä TV:stä ohjelmat. Tyrmistyy kun katsoo miestänsä uudet kakkulat silmillään. Nousee, pakkaa ja häipyy.

Mikä ihmeellinen kirkastuksen hetki.

Ensi kerran kahteen viikkoon tunnen jotain muuta kuin turtaa väsymystä. Vihastun tuolle ilkeännäköiselle kurttunaamalle, joka tuosta vaan ottaa ja lähtee.

Tarinaa voisi tietysti kehitellä vaikka miten. Että miksi lähtee?
Huomaan pohtivani, että mitä jos asetelma olisi toisin? Mitä jos lähtijä oli mies? Taitaisi kaikenmaailman naisasianaiset lähteä liikkeelle ja suomia sitä, miten pitkän parisuhteen jälkeen mies voi jättää vaimonsa, joka on sentään kaikki yhteiset vuodet...

Miten ja miksi viestitään näin? Että niinkuin ryppyisellä naamalla olisi väliä? Että miten tämmöistä mainosta voidaan tehdä? Mikä sen tavoite on?
En ole kuullut mitään ihmettelyä tai vastaansanomista. Entä jos pariskunta mainoksessa olisi nuorempi ja nätimpi? Nousisiko silloin edes joku/jotkut barrikaadeille? Puolustamaan ketä? Boikotoimaan tätä silmälasikauppaa?

Mainoksen loppu tiivistyy nopeaan zoomiin tämän pariskunnan hääkuvaan. Koen suunnatonta tyydytystä, kun tajuan, että tuo ilkeä kurttunaama oli jo silloin parhaat päivänsä nähnyt.


PS
Mairkkinointi lienee tässä onnistunut. Tarina herätti. Se alkoi elää paitsi minussa niin taatusti muissakin.
Minä vain en koskaan asioi Instrumentariumissa tämän kampanjan jälkeen.