Jouluahdistus on vallalla. Ei niin, että minua joulu pahemmin vaivaisi. Kunhan ihmettelen.
Joka joulu jännitetään, onnistuuko se itse tehty imellytetty perunalaatikko. Stressataan, siivotaan hulluna, väsytään. Tänä jouluna lisäksi tuskaillaan, kun ei voi kokoontua joulupöytään ystävien ja tuttujen ja sukulaisten kanssa – tai edes niiden kaikkein läheisempien kanssa. Muuta puhetta ei juuri kuule. On niin hankalaa. Tai että ainakin pitää päästä mökille Lappiin tautia levittämään , siellä on niin hyvä ruuat ravintolassa, ei tarvitse itse mitään tehdä.
Asiantuntujat varottavat joulun kokoontumisista, mutta ”kyllä me ainakin kokoonnutaan niin, että isovanhemmat ovat mukana” on aika tavallista kuultavaa. Valitettavasti.
Otetaan juuri ne riskiryhmään kuuluvat mukaan, koska lapsenlapset ovat niin tärkeitä. Jos ovat kouluiässä, kannattaisi muistaa, että lapset voivat tartuttaa covid-viruksen ilman pienintäkään oiretta.
Ihan lehdestä saattoi lukea, miten valtakunnassa tunnettu leskirouva syö joululounaan tyttärensä ja naapurien kanssa, koska niin tehty monta vuotta. Sivua kääntämällä samassa lehdessä asiantuntija lausuu, että joulu tulisi viettää vain niiden kanssa, joiden kanssa on muutenkin tekemissä (käsitän tällä päivittäisen elämän eli oman perheen).
Olen tekemisissä omien 90-vuotiaiden vanhusteni kanssa: Vien heille ruokatarvikkeet ja lääkkeet maski päällä, en mene sisään. Tämän tavan kehitimme jo keväällä. Keskustelemme asiat, he eteisessään ja minä porraskäytävässä, niin teimme keväälläkin. Käyvät kävelyillään ulkona, usein olen mukana, silloinkin maski päällä.
Välillä taas pääsivät itsekin kauppaan, mutta tämä oma karanteenimme tuli uudelleen käyttöön jo ennen kuin annettiin suositus käyttää maskeja julkisissa paikoissa.
En kutsu heitä jouluaterialle, vien ovelle valmiit tarjottavat piparia myöden.
Aatonaattona tyttäreni kutsui heidät ulko-oviglögille, pääsemme mukaan. Tapaamme lapsenlapset, he saavat ”kirjekuorensa”, nautimme glögit ja lähdemme koteihimme. Uskon, että vanhukset ovat onnesta soikeina.
Aattona olemme Kotiprofessorin kanssa kaksin, otamme jälkiruuan aikana Face Time yhteyden. Veljeni, vanhemmat ja minä.
Mikä tässä on niin vaikeata?
Tämä on vain yksi joulu.
Muita tulee. Ja monia on eletty ja yhdessä vietetty. Kaava on aina sama, tylsäksi vetää, kun ei mitään uutta ilmaannu. Valtava panostus kerran vuodessa, kun voisi muutekin läheisiään tavata ja ruokaa yhdessä syödä.
Saamme sentään ulkoilla vapaasti. Kukaan ei sitä rajoita. Vielä.
Yleisesti meille suositellaan nätisti. Ja niitähän ei tarvitse totella? Kun ei valtakunnan mahtiviisikko käske. Siltä se tuntuu, kun seuraa ohi ajavia busseja ja kauppojen valtaisaa asiakasmäärää.
Monin paikoin Euroopassa rajoitukset ovat meidän rajoituksiamme tiukemmat. On ulkonaliikkumiskiellot, joulu ”suljetaan”, uudenvuoden karkeloista puhumattakaan. Ja rajoituksia noudatetaan. Tilannetta myös valvotaan.
Kuka meillä valvoo toistaiseksi aika vaatimattomia maski- ja kokoontumissuosituksia? Entä pubeja, jotka kehittävät oman menunsa alta aikayksikön, vaikka keittiövalmius on liki nollaa? Tarjolla on joka korttelissa ainakin kahdet ellei kolmet makkaraperunat ja wingsit. Menu tiskillä varmentamassa tilannetta. Saa olla avoinna ehkä kauemmin ja asiakasmääräkin on erilainen, kuin niissä jotka anniskelevat vain nestemäistä ravintoa.
Eikä kukaan valvo - ellei naapurikyttäystä lasketa.
Olipa Eija hyvä kirjoitus! Terkuin Anne
VastaaPoista