Kasvatuksellisista viisautta

Taannoin vein poikia laskettelurinteeseen. Lippukassalla oli jonoa. Odottaminen on tylsää. Kuten yleensä, toisella on yhtäkkiä aina joku asia paremmin kuin toisella, ja sitten alkaa.  Nyt oli paremmat sukset - tai ainakin kalliimmat ku toisella (kummallakin viimeisen päälle uudet vehkeet, kummastakin päästä  käyrät, jotkut  t  e m p p u  s u k s e t, kypärät, lasit, siis mitä ikinä kuvitella voi, mummon huom.)  Sitten toinen sanoi olevansa ekana vuorossa  (hissiin menossa, ei lippuluukulla, ennakkona siis), toisen mielestä oli hänen vuoronsa, toinen kehui olevansa parempi laskettelija ku toinen, toisen mielestä toinen ei osannut edes jotain takaperinvolttia, lopulta jo hiukan tönittiin.

Heitin kehiin koko elämänkokemukseni mukanaan tuoman lastenkasvatuksellisen viisauden:

- Jos ette lopeta nyt heti, alan pussailla teitä.

Pojat:    - - -

Yhtään poikkipuolista sanaa tai nahistelun tapaista ei enää ilmennyt. Hissiin mennessäkin näytti rauhalliselta. Jäin katsomaan ensimmäistä laskua. Rinteet ovat nykyisin täynnä hyppyreitä ja todella vaarallisen näköisiä vempaimia, joiden yli pitää hypellä, tulla takaperin kierteellä. Mitään ei ole kuulemma niin tyhmää kuin vain suoraan alastulo. Sekin on mielestäni taitolaji, mutta edes jollakin tavalla ymmärrettävää.  Ekan laskun jälkeen viittilöin laskettelijat luokseni ja  kerroin  havainnollisesti, kovaan ääneen käsillä huitoen, miten helpolla niihin kaatuu ja mitä seurauksia niistä on. Raajat menee poikki, selkä murskaantuu ja saa vielä niin pahan tärskyn, että ei ikinä aivotoiminnoiltaan palaa normaaliksi. Uhkasin mennä rinnevalvojan luo ilmoittamaan, että mäki on hengenvaarallinen.

- Ei sun mummon varmaan tarvi jäädä tänne.
 Melkoisen kohteliaasti ilmaistu toivomus, siis että lopeta jo, hävettää niin. 

Lähdin kotiin.