Sivut

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Muutoksen tuulia

 Tämä mummo lähti nyt ja muutti kirjausalustaansa samalla kun muuttui elämäntilanne. Iäkkäät vanhukset muuttivat "citymökillemme" omaa mittavaa julkisivuremppaansa pakoon. Ovat meillä ikään kuin seinänaapureina kuluvan vuoden loppuun. Päätin alkaa kirjoittaa siitä, mitä kaikkea tapahtuu tässä vuoden kuluessa. Uuden sattumukset löytyvät osoittessa https://www.lily.fi/blogit/elama-on/



Muutama juttu siellä jo onkin, tässä yksi niin tyypillinen tilannekuvaus kodin vaaroista


Tapaamisiin Lilyn puolella ;)

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ei joulu mihinkään katoa

Jouluahdistus on vallalla. Ei niin, että minua joulu pahemmin vaivaisi. Kunhan ihmettelen. 

Joka joulu jännitetään, onnistuuko se itse tehty imellytetty perunalaatikko.  Stressataan, siivotaan hulluna, väsytään. Tänä jouluna lisäksi tuskaillaan, kun ei voi kokoontua joulupöytään ystävien ja tuttujen ja sukulaisten kanssa – tai edes niiden kaikkein läheisempien kanssa. Muuta puhetta ei juuri kuule.  On niin hankalaa. Tai että ainakin pitää päästä mökille Lappiin tautia levittämään , siellä on niin hyvä ruuat ravintolassa, ei tarvitse itse mitään tehdä.

Asiantuntujat varottavat joulun kokoontumisista, mutta ”kyllä me ainakin kokoonnutaan niin, että isovanhemmat ovat mukana” on aika tavallista kuultavaa. Valitettavasti. 

Otetaan juuri ne riskiryhmään kuuluvat mukaan, koska lapsenlapset ovat niin tärkeitä. Jos ovat kouluiässä, kannattaisi muistaa, että lapset voivat tartuttaa covid-viruksen ilman pienintäkään oiretta. 

Ihan lehdestä saattoi lukea, miten valtakunnassa tunnettu leskirouva syö joululounaan tyttärensä ja naapurien kanssa, koska niin tehty monta vuotta. Sivua kääntämällä samassa  lehdessä asiantuntija lausuu, että joulu tulisi viettää  vain niiden kanssa, joiden kanssa on muutenkin tekemissä (käsitän tällä päivittäisen elämän eli oman perheen).

 

Olen tekemisissä omien 90-vuotiaiden vanhusteni kanssa: Vien heille ruokatarvikkeet ja lääkkeet maski päällä, en mene sisään. Tämän tavan kehitimme jo keväällä. Keskustelemme asiat, he eteisessään ja minä porraskäytävässä, niin  teimme keväälläkin. Käyvät kävelyillään ulkona, usein olen mukana, silloinkin maski päällä.

Välillä taas pääsivät itsekin kauppaan, mutta tämä oma karanteenimme tuli uudelleen käyttöön jo ennen kuin annettiin suositus käyttää maskeja julkisissa paikoissa.

 

En kutsu heitä jouluaterialle, vien ovelle valmiit tarjottavat piparia myöden.

Aatonaattona tyttäreni kutsui heidät ulko-oviglögille, pääsemme mukaan. Tapaamme lapsenlapset, he saavat ”kirjekuorensa”,  nautimme glögit ja lähdemme koteihimme. Uskon, että vanhukset ovat onnesta soikeina.

Aattona olemme  Kotiprofessorin kanssa kaksin, otamme  jälkiruuan aikana Face Time yhteyden. Veljeni, vanhemmat ja minä.

 

Mikä tässä on niin vaikeata?

 

Tämä on vain yksi joulu. 

Muita tulee. Ja monia on eletty ja yhdessä vietetty. Kaava on aina sama, tylsäksi vetää, kun ei mitään uutta ilmaannu. Valtava panostus kerran vuodessa, kun voisi muutekin läheisiään tavata ja ruokaa yhdessä syödä.

 

Saamme sentään ulkoilla vapaasti. Kukaan ei sitä rajoita. Vielä.  

 

Yleisesti meille suositellaan nätisti.  Ja niitähän ei tarvitse totella? Kun ei valtakunnan mahtiviisikko käske. Siltä se tuntuu, kun seuraa ohi ajavia busseja ja kauppojen valtaisaa asiakasmäärää.

Monin paikoin Euroopassa rajoitukset ovat meidän rajoituksiamme tiukemmat. On ulkonaliikkumiskiellot,  joulu ”suljetaan”, uudenvuoden karkeloista puhumattakaan.  Ja rajoituksia noudatetaan.  Tilannetta myös valvotaan. 

Kuka meillä valvoo toistaiseksi aika vaatimattomia maski- ja kokoontumissuosituksia? Entä pubeja, jotka kehittävät oman menunsa alta aikayksikön, vaikka keittiövalmius on liki nollaa? Tarjolla on joka korttelissa ainakin kahdet ellei kolmet makkaraperunat ja wingsit. Menu tiskillä varmentamassa tilannetta. Saa olla avoinna ehkä kauemmin ja asiakasmääräkin on erilainen, kuin niissä jotka anniskelevat vain nestemäistä ravintoa.

 

Eikä kukaan valvo - ellei naapurikyttäystä lasketa.

 

 

 

 

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Staycation - tämä tarjous on tosi!

Voihan hyvää päivää… 
Aamun aviisia lukiessani tajusin olevani ihan aallonharjalla, mitä tulee matkustamiseen. Olen tietämättäni toiminut, kuten termin ´staycation´ mukaan pitääkin. Siis yöpynyt oman kaupungin hotelleissa ja tutustunut pikkukaupunkien ja oman lomakylän `räkälöihin`. Staycation voi viedä "outoon paikkaan, jonne ei muuten menisi" (TS 19.8.). Tätä tein jo 25 vuotta sitten.

Riippukeinu on staycation -toimintaan liittyvät apuväline.

Liekö koronan tuomaa, ei siis lähdetä lomalle ulkomaille (niinköhän on, kun seuraan oman kaupungin lentoaseman testituloksia), vaan ollaan omilla kotikulmilla paikallisia palveluita hyödyntäen. Paikallisuus on siis avainsana. Voidaan syödä ja majoittua hienosti tai sitten ei. Tai tullaan yöksi kotiin. Staycationin ydin on, että kaupunkilaiset haluavat kokea oman kaupunkinsa matkailijoina. Virkistää nähdä tuttu paikka uusin silmin. 
Pääasia on huolellinen suunnittelu ja valmistelu (TS 19.8.). 

Seuraavan kerran mustikkaan ja muihin mökkipuuhin lähtiessäni voinkin todeta, että olen kehittänyt vallan mainion ”staycation” -lajin. Riippumattokeinukin löytyy, siinä jos missä tuntee olevansa todellinen staycation -guru. 

Hiukan jalostetummasti päätin ensi vuodeksi ryhtyä kauppamaan `work-staycation´ palveluja: Vuokraan mökkiäni (autotie perille, kaikki mukavuudet, pallogrilli, sauna meren rannalla, lähin ´räkälä’ 10 min ajomatkan päässä, harvoin puhalluksia, poiju) ja perin yöpymismaksun, joka ei päätä huimaa. Sen sijaan yöpyjät voivat maksua vastaan kokea munaskuitaan myöten, miltä paikallisten olosuhteiden ruumiillinen työ tuntuu. Niiden hinnat ovat kohtuulliset. 
Näitä lajeja ovat esim: 
- kaislasavotta 
- rikkaruohojen kitkentä, nurmikon leikkaus 
- mustikanpoiminta (marjat saa itselleen lisämaksua vastaan) ja puhdistus
- ojankaivuu perinteistä lapiotekniikkaa käyttäen (yksi porukka kaivaa ojan, seuraavat peittävät , työn tuntu on taattu) - tässä metrihinta 
- halkotyö (klapikone on) ja halkojen pinoaminen 
- rännien puhdistus 
- soutuveneen puhdistus 
Siispä mainosstrategiaa laatimaan. Uskon vakaasti, että palveluideallani on kysyntää – kaupungistuminen vieraannuttaa ihmiset sykkeen kohottavasta ja hiet pintaan tuovasta toiminnasta. Sitä varten on kuntokeskukset. 
Mökillä on muuten rannasta liki tontin huipulle ulottuvat noin 45 asteen kulmassa olevat portaat. Siinä on treenaaville ´stayvacationia’. 
Hinta määrittyy sen perusteella, miten moneen kertaan jaksaa kantaa sauna- ja takkapuut ylhäältä alas.



PS
Ja maskeja tulee käyttää julkisissa kulkuvälineissä. Mökille pääsee bussillakin, jos jotain oikein extremä haluaa. 
Olen kokoamassa tämän palvelun suhteen testijoukkoa. Ilmoittaudu mukaan!


torstai 14. toukokuuta 2020

Kyllä on raskasta

Ihan väsyksiin asti  saa tietää/kuulla/lukea, että miten korona mullistaa elämää , että kuka nyt määrää, millä etäisyydellä voi toista ihmistä lähestyä, ja miten tämä elämä nyt kirkastui, kun on tajunnut, mikä täällä on oikeasti tärkeää. Julkisuutta halajavat kertovat  aviokoronakriisesitään, maskikauppa kukoistaa ja kädesi tekee kauppansa, jopa niin, että sitä parhaimmilta apajilta juodaan pois sitä käsiinsä puhditukseen käyttävien tieltä.
Henkilökohtaisessa elämässä on muutosta. Kyllä on niin raskasta.
Kaupassa asiointi
Ostokset kotiin tehdään verkon kautta. Tosin 90-vuotiaiden vanhempien ostot tehdään kaupassa käyden, koska heidän  kaupallaan ei ole verkkokauppaa. Maski ja käsineet on käytössä asioidessa.
Kyllä on raskasta.
Osallistuin muuten myös "maskitaisteluun" ja sain hankittua ihan ffp2 - laatuisia 50 kpl.
Hinnasta ei kannata kysyä.
Voittajafiilis.


Ruokailut.
Ruokaa tehdään kaksi kertaa joka päivä. Kertaakaan ei ole turvauduttu Take Away tarjontaan paitsi pääsiäisenä ja vappuna vanhuksille toimitettiin.
Kyllä on raskasta.
Jääkaappi on täydempi kuin ikinä. Kotiprofessorin mielestä parasta.
Suunnitelmallisuus hankinnoissa on lisääntynyt. Heräteostot nollissa,  säästöä syntyy kotitalouskustannuksissa.
Mutta on raskasta.
Liikunta
On lisääntynyt, tietoisesti. Lisäksi "ulkoilutan" ed mainittuja vanhuksia. Turvaväliasiat huomioiden tapaamme joen varressa, parhaimpina päivinä syöty puistonpenkillä jäätelöt. Paperipääliset.
Tyttären kanssa kävellään silloin tällöin, treinerin kanssa ponnistellaan kaksi kertaa viikossa ja portaat kävellään ylös alas päivittäin monta kertaa.
Kyllä on raskasta. Itsestään huolehtiminen.
Konetyö
Työhuoneeseen ei pääse arkisin kuin aamu-aikaisella, sitten taas uudelleen virka-ajan jälkeen. Kotiprofessori istuu suuren osan päivästä luurit päässään. Ei häiritse minua.
On muuten ottanut melkoisen ketterästi käyttöön Teamsin ja viime viikolla vielä Zoomin.
Kyllä on raskasta sekin.
Olen oppinut Face Time - toiminnon. Vanhemmille hankittiin veljen kanssa (insinööri tietysti) Ipad, jonka käyttöön ohjauksesta täällä päässä vastasin. Joen varrella, maski naamalla homma hoidettiin.  Välttämättömiä taitoja harjoitellaan päivittäin: miten vastataan, miten suljetaan, missä kannattaa istua ja miten ladataan. Sen "livetreenin" hoitaa onneksi veli.
Vanhuksille hieno laite, treenausta tarvitaan.
Mutta raskasta.
Sosiaaliset suhteet
No niitä ei  ennenkään kovin paljoa ollut. Uusinta on vanhuksille aamupuhelu (heillä kello silloin 11.00) "ollaanko hereillä", noin tunnin päästä siitä joen rannalle moikkaamaan. Käydään läpi  päivän ruokalistaa (muistitreeni), mietitään apteekkiasiat, katsotaan joenvarren hyörinää. Ja äkkiä pois.
Kyllä on raskasta.

Pahinta on ikävä.
Kahdeksanvuotias onneksi tulee välillä ulkoilemaan. Viimeksi mukana retkikeitin. Nautimme nakkeja ja muusia. "Pappakin tuli, se oli kivaa".

 Se ei ollut raskasta. Se on aina rakasta.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Käsi kädessä – sitten joskus

Mummoihmistä riipoo sydämestä, kun puuhailu 8-vuotiaan pikkuneidin kanssa on tauolla. Ei viikkottaista uimareissua, ei ippestä hakua eikä liki kolmeen viikkoon edes näköyhteyttä, koska hallituksen linjausten mukaan suljin itseni ulkomaailmalta kurkkukivun ja päänsäryn vuoksi.

Kun vaivat sitten poistuivat, ”menimme ulos”. Sisäleikit ja yökylät mummolassa eivät nyt onnistu.
Minä autolla pikkuneidin pihalle. Siitä sitten itse asiassa kahden pikkuisen kanssa metsän ja kallioiden kautta likeisen Uittamon uimarannalle. Etäisyyttä välillämme 2-3 metriä. Ajoittain käännytään katsomaan, että onko se mummo mukana.
Ensin kuljettiin metsäpolkua niin, että  sai astua vain oksille. Kun oksamaasto vaihtui pelkään polkuun, haettiin oksia lisää sivusta, pidettiin oksia kädessä ja aina sitten jo ylikävelty oksa otettiin käteen ja laitettiin eteen – johan kesti taivalluksemme. Löydettiin hieno lampi. Ongittiin.
Kalliolla istahdettiin ihan tuulisimpaan paikkaan. Mukana desinfioidut pillimehut (väri liukeni pakkauksista) ja yksittäin pakatut välipalakeksit (niiden paperi kesti desinfiointiliinan). 
Siirryttiin rannan uusiin lasten laitteisiin.

Minua ei ikään kuin tarvittu. Mutta kuitenkin. Leikit sujuvat etäältä katsoen tavalliseen tapaan. Kuulen kuitenkin tiuhasti ”mummo katso, mummo nää on ihan uudet”.  Minä puolestani toistan vakiintunutta ”nyt varovasti, nyt pitää katsoa tarkkaan, että ei putoa”. 

Kävelen veden rajalle. Kuulen kahden itselleni hyvin tutun pienen äänet. Tuulee todella lujaa.  Vaahtopäitä. Lampaanvillapiponi on lentää päästä. Levitän käteni, hengitän syvään. Takkini pullistelee.

Tunnen kyyneleet poskillani.

Hetkeni vesirajassa on lyhyt. Tarpeellinen.
Sitten on kotipihalle lähtemisen aika.

Erotessamme ojennan käteni.
-Kosketatko minun sormeani sormenpäälläsi?
Sormemme kohtaavat. Käsineet kädessä. Vakavina olemme. Ymmärrämme ja kaipaamme.

Mummon pieni.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Pintakosketuksista

Tässä aikani kuluksi laskin eräänä päivänä, miten moneen kohtaan käsilläni kosken, kun tulen ulkoa sisälle. Teen tuon sisääntulon näissä poikkeusoloissa päivän aikana ainakin 3 kertaa: aamun happihyppelyltä, vanhempien etä-katu-tapaamiselta ja iltalenkiltä tullessani. 
Pohdin asiaa käsienpesun kannalta ja siitä johtui heti mieleen kodin pintojen desinfiointiin liittyvä päivittäinen rutiini. Uusi juttu.
Käsineet kädessä (lämpimällä ilman ei näitä ole ollut)
Ulko-oven koodinappula - 4 nappia
Ulko-oven kahva
Porraskäytävän valopainike
Hissiä en juuri käytä eli neljänteen kerrokseen kävelen – ei kosketusta
Käsilaukun olkahihna ja sisustaskun pengonta
Oma avainnippu
Kotioven sisäpuolen kahvasta vetäen ovi kiinni
Välioven kahvasta ovi kiinni tai ainakin hiukan kiinnemmäs, että eteiseen jää tilaa paremmin
Käsineet pois kädestä
Käsineet eteisen pikkuhyllylle
Puhelin eteisen pikkuhyllylle
Takki naulakkoon
Pipo naulakkoon
Kenkiä poistaessa otan tukea olohuoneen ovenpielestä, vetoketju auki
Kengät telineeseen
Sipaisu pipon alla litistyneeseen hiuksistoon
Kylpyhuoneen valokatkaisin
Kylpyhuoneen ovenkahva
Käsienpesu (saippuapesu)
Vesihana auki
Käsienpesuaineen pumppupullo
Vesihana kiinni (nykyisin kyynärpäätaktiikalla)
Käsipyyhe
Kylpyhuoneen ovenkahva
Kylpyhuoneen valokatkaisin,  vasemmalla kädellä tilasta ulostullessa (käsi olan yli taaksepäin)
Kylpyhuoneen oven reuna, oven kiinni työntö, oikealla kädellä
 Keittiön hana, vesi juoksemaan
  Juomalasi
Keittiön hana, vesi kiinni
 Juomalasi tiskialtaaseen
 Jääkaapin kahva – ruuanvalmistus alkamassa

Kysymys: mikä on strategisesti oikea aika pintojen ja talouden tehopuhdistukseen?

Onko ehdotuksia?

torstai 2. huhtikuuta 2020

Arki pitää ihmisen koossa

Varsin nopeasti  syntyy uusi rutiini elämään. Kun paikalla on yhden sijasta kaksi, jotain pitää tehdä toisin. Kummankin. 
Alun kriisien, kuluneen kahden viikon jälkeen, ollaan pisteessä, jossa Kotiprofessorikin myöntää, että näin-se-sitten-sujuu-vaikka-ei-ole-työpaikalla-niin-tekee-töitä.
Ja minä olen löytänyt tavan selvitä. 
Vain yhdestä asiasta emme ole päässeet yksimielisyyteen. Se liittyy tiskikoneeseen. Milloin se on täysi ja milloin tyhjä. Lounaan jälkeen se käynnistyy, oli miten oli... Ja jos minä en hoksaa keittää päiväkahvia heti lounaan jälkeen, en sitä saa sitten  keitetyksi "omalla kahviajallani", joka olisi vasta klo 13.30. - Minkä ihmeen takia tiskikoneet käyvät niin kauan?
Tämä kone on minusta liian tyhjä käynnistettäväksi - jonkun muun mielestä se on täysi.
Aikaisena herääjänä nautin rauhassa aamukahvit ja päivitän ”sosiaalisen statukseni”. 
Tähän voin käyttää aikaa klo 7.00-8.00, jonka jälkeen työhuoneen valtaa etätyötä tekevä Kotiprofessori. Ja se on hänen klo 16.00:en asti.
Minä laitan pyykit koneeseen, siivoilen keittiön pinnat, käyn läpi asunnon ovenkahvat ja valonkatkaisimet tarkoitukseen hankitulla desinfioivalla kertakäyttöliinalla. Uusi rutiini.
Kello 9.00 on taukovoimistelu ja työhuoneen tuuletus, ellei etätyöstä tekevällä ole luurit päässä. Taukovoimistelussa heilutellaan noin 2,5  metrin pituista napakkaa pahvirullaa olkapäiden yli ja taakse. Ainakin 5 viisi kertaa. Irvistys pitäisi saada videolle… Sitten tehdään samalla vehkeellä liike, jossa tuota rullaa viedään selän takaa ympäri, molempiin suuntiin.
Huippuna on kyykkyjen tekeminen, johon jostakin syystä etätyötä tekevä suostuu. Niitäkin 5 kertaa. 
Ikinä en olisi uskonut…
Ehdin askarrellakin ennen aamupäivän ulosmenoa. Etätyöläinen saa hedelmän välipalaksi ja sen jälkeen minä vien roskat ja teen puolen tunnin lenkin.
Lounas on klo 11.30.

Ja sitä rataa. Kerran tunnissa taukojumppa ja työhuoneen tuuletus – silloin kun minä olen paikalla.
Vanhempien tapaaminen (90 vee)  tapahtuu aika lailla heti kun ollaan lounaasta päästy. Se onnistuu vain ulkona, kun lähtevät kävelylleen. Väliin hiukan houkutellen, pienesti pakottaen. Kauppaan, apteekkiin (tai Elisan konttoriin vaihtamaan puhelinta kesäaikaan) ei voi mennä. Lottorivikin jää minun vietäväkseni.  Saavat edes katsella ihmisiä, muutaman metrin päästä. Minullakin on maski kasvoilla ja etäisyyttä ainakin puolen kävelykadun verran. Mutta näemme ja juttelemme, saan kauppaohjeita, sovimme lääkärin puhelinajan tilaamisesta ja varmistan, että mikroon ei voi laittaa metallipurkkia.
Päivällinen on klo 16.00-17.00. 

Sitten vapautuu työhuone. Saan kirjoitella, lajitella kuviani ja katsella isolta ruudulta mitä mielin.

Arki on koossa pitävä vanne.