Hautajaiset nämäkin

Olimme äitienpäivänä viemässä anopille haudalle ruusua. Siinä tilannetta haltuun ottaessani en voinut olla muistelematta anopin hautajaisia kahden kesän takaa. Järjestelyistä vastasi Kotitohtori (etänä, emme asu Porissa - onneksi, myönnän avoimesti). Minä hoidin yhteydet pitopalveluun.
Lähdimme edellisenä iltana. Matkalla tyypilliseen tapaani aloin ääneen pohtia asioita.
- Onkohan se isäsi nyt sitten hoitanut ne tarvittavat kantajat (kolme poikaa oli jo varmaa, kolme muuta tarvittiin).
- On varmaan, kun lupasi.
- Oletko tarkistanut asian?
- En.
- No vaihdetaanko kuskia, niin voit alkaa tarkistamaan?
Vaihdettiin. Arkun hihnoihin ei ollut siinä vaiheessa kuin veljekset (3).

Ajoimme hautausmaalle selvittääksemme reittiä kappelista haudalle, jossa jo lepäävät  aiemmin sinne haudatut appiukon vanhemmat. Emme meinnanneet löytää hautapaikkaa. Etsimme väärin kriteerein. Hautaa ei ollut kaivettu auki (tilaisuus seuraavan päivän aamupäivällä).

Jatkoimme oudoissa tunnelmissa hotellille. Luovutin  haukakimpun keittiön kylmiöön. Illemmalla soitti hautaustoimiston edustaja. Ei saatu kaivajia kiinni, perjantai-ilta. Meno kaupungissa kova, jokin hevirokkimetallikamassatapahtuma näkyi joka puolella. (Siellä ne firapelinä hautoja kaivavat olivat, minun mielipiteeni). Sanoi samalla, että kanttoriakaan ei ollut saatu ja varamieskin lomalla. Mutta oli sentään löytänyt oikein diplomipianistin. Venäläisen.

Aamulla  hotellin kylmiöstä ei löynyt hautakukkia. Ehdin miettiä, että jos on hankittava hautakukkaset 2 tunnissa  kaupungista, jossa ei torilla osata sitoa minulle kahta narsissipunttia, en mene ollenkaan. Löytyivät suuretsinnän jälkeen toisesta kylmiöstä.

Kappeliin mennessä teimme työjaon. Kotitohtori jäi hautuumaan portille metsästämään kantajia (vaatimus: mielellään sukulainen, hyvä raamit). Minä lähdin kappelille. Mukava ja rento pappi oli jo odottamassa. Nuori nainen, lyhyt rokkipystytukka (onneksi ei nenälävistystä, ehdin ajatella) .
Paikalle porhalsi sitten pariskunta, naisella nuottivihko käsissään.
-Hjyvä päivä, mjinä olen...., esitteli itsensä. Kättelimme kaikki keskenämme.
-Mjinä ei  koskan sjoittanu hjautajaiset, mistä mjinä tiedä, mjilloin soitta?
Milloinkaan en ole yhdenkään kirkon edustajan kanssa kokenut niin suurta yhteisymmärrystä kuin tuona hetkenä, kun papin kanssa vaihdoimme katsetta.
-Kyllä se hyvin menee, katsotte vain sieltä peilistä, minä annan merkin (näytti merkin).
Ja hyvin kaikki meni. Myös kantaminen.

Saatoimme sitten anopin arvokkaasti hautausmaan kylmiöön. Kukaan ei hoksannut ajatella menettelyssä mitään ihmeellistä.  Pappi lähti omien sanojensa mukaan heittämään keikan kastetilaisuuteen. Lupasi tulla hiukan myöhemmin juhlapaikalle. Siellä sitten 35 asteen lämmössä odotimme jälkiruokakahviin asti tätä rokkipappia.  Oli improvisoitava ruuan siunauskin, jonka hoiti  Kotitohtorin veljenvaimonsiskonmies. Jos en insinööriksi tietäisi, olisin papiksi veikannut, ei tarvittu virsi- eikä muutakaan kirjaa avuksi. 

Juhlapaikan lämpötilasta johtuen tarjolla ollut lihakeitto nosti valmiiksi kuumissaan olevien vieraiden ruumiinlämpöä. Miehet riisuivat takkinsa, solmiot höltyivät, paidat liistraantuivat ihoon kiinni. Naiset kävivät riisumassa sukkahousujaan. Jälkiruokakiisselin kermavaahto alkoi juosta. Kermakakun päälinen alkoi uhkaavasti menettää muotojaan.

Pappikin sitten tuli parahiksi kakulle. Sanoi juuttuneensa ruuhkaan. Saatiin pakollinen virsi laulettua. - Mahtoiko missään kastetilaisuudessa olla? Ruuhkan muodostivat ne kaupungin täyttäneet hevirokkilaiset, jospa olikin siellä hiukan rokkaamassa, mietin minä.  Anoppi pääsi hautaansa tilaisuutta seuraavana arkipäivänä. Ihan oli virkamieskantajat.

Tilanne, josta tämä muistelo sai alkunsa, liittyi äitienpäivänäkymään parin viikon takaa:

                             

Laitoin anopille ruusun paikalleen. Kohtisuoraan. Ruusuista anoppi tykkäsi. Terveiset vaan täältä.