Etäopetus kannattaa

Velimies (insinööri, kuinkas muuten) keksi, että hänellä laatikossaan oleva vanha iPhone joutaa uusiokäyttöön. Näinä aikoina pitää vanhuksille järjestää virikettä ja iloa pitkiin, rajoitettuja oikeuksia sisältäviin päiviin.

Siis että tehdään siitä FaceTime -puheluja varten vanhemmille (90 v) sellainen puhelin, jonka kanssa saadaan aikaan näkö-puheyhteys.

Loistava ajatus. 

Tosin se tarkoitti, että a) veljeni piti ensin opettaa minut (etänä) sen käyttöön ja b) minun piti varmistaa, että vekotin osuu oikeaan verkkoon vanhusten kotona ja c) että minä lähi-ETÄ-opetan sen heille, joilla omat puhelimet ovat mallia, jota en oikein edes enää muista. Tekstiviestin osaavat lukea, eivät tuottaa. Tietokonetta ei ole.

H-hetki koitti. Kun vanhemmat lähtivät päivittäiselle kävelylleen, minä puin maskin ja käsineet ja vein puhelimen heille lataukseen. Verkkokin löytyi. 

Desinfioin sitten puhelimen pinnat ja johdon ja myös kaikki kahvat, johon olin käsineet kädessä koskenut.

Äkkiä ulos.

Sitten joen varteen, jossa minua jo hiukan odoteltiin. Kävelimme ”yhdessä”. 

Minä maski päällä 4 metrin päästä kerroin tilanteen ja mitä on tulollaan. Veli soitti malliksi minun puhelimeeni, jotta pystyin käsi ojossa näyttämään, miltä näyttää, kun tulee tämä facetime-puhelu. Siinä olin hetken metrin päässä.

Sitten pariskunta kotiinsa ja minä perässä (eri hissikyydillä). Pystytin etätoimiston – tuuletusparvekkeelle. Ihan siltä varalta, että joutuisin menemään sisään, maski ja käsineet valmiina kädessä. - Mahtava maisematoimisto.

Soitin tavallisen puhelun äidilleni, ja pyysin olemaan tarkkana, kun veli kohta soittaa siihen erikoispuhelimeen. Käytiin läpi, miltä näkymä tulee näyttämään ja mitä nappia painetaan.

Jännitti.

Ja onnistui! 

Sormi suunnilleen painoi nappia niin kuin pitää ja näköyhteys oli kuulemma ollut ”pieni mutta hyvä”.

Purin etätoimistoni ja huokaisin.

Elämässä on toivoa.